Autoimmuunisairaudet ja patofysiologiset mekanismit: hoito ravinnolla sekä stressinhallinnalla

 

Artikkelin on kirjoittanut lääketieteen lisensiaatti Olli Sovijärvi.

Autoimmuunisairaudet alkavat olla yleisimpiä länsimaisten ihmisten sairauksia tyypin II diabeteksen, metabolisen oireyhtymän sekä syövän ohella. Näitä tunnistetaan jo yli sata erilaista, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa 5–8 % väestöstä sairastaa jotakin autoimmuunisairautta. Yleisimpiä ovat Hashimoton tyreoidiitti (kilpirauhasen tulehdus), psoriasis, nivelreuma, keliakia, Crohnin tauti sekä multippeli skleroosi (MS-tauti). Suomessa autoimmuunisairauksista kärsii arviolta 5 % väestöstä. Perinteisen ajattelumallin ja hypoteesien mukaan autoimmuunisairaus syntyy, kun kehon oma immuunijärjestelmä menettää kyvyn erottaa omat ja vieraat kudosrakenteet toisistaan. Tällöin immuunijärjestelmä hyökkää elimistön omia soluja vastaan. Osa autoimmuunisairauksista on soluvälitteisiä; niissä kudostuhoa aiheuttavat soluvälitteisen immuniteetin solut (esim. nivelreuma, tyypin I diabetes sekä muut yhden kohdekudoksen sairaudet). Toinen osa näistä taas on vasta-ainetuotantoon perustuvan immuunijärjestelmän sairauksia, joissa autovasta-aineet kiertävät verenkierrossa ja voivat vaikuttaa useammassa kohde-elimessä (esim. SLE eli systeeminen lupus erytematosus). Lääketieteen alkuopinnoissa patologian kurssilla ruumiinavauksessa nähdään potilaita, joilla on ollut SLE ja joiden lähes jokainen sisäelin on jollain tavalla vaurioitunut. Patofysiologisia mekanismeja mietitään tarkasti, mutta ravinnon osuus taudin puhkeamisessa sivuutetaan lähes täysin. Kuitenkin mm. tri Fasanon tutkimusryhmä on esittänyt mekanismeja autoimmuunisairauksien käynnistymiselle, joissa tiettyjen ruoka-aineryhmien aiheuttama signaali on johtanut autoimmuniteetin puhkeamiseen yhdessä vuotavan suolen oireyhtymän sekä geneettisen alttiuden kanssa.

Autoimmuunisairauksien patogeneesissä on kolme tekijää, joista kaikki vaaditaan taudin puhkeamiseen. Tarvitaan aina geneettinen alttius autoimmuunisairaudelle, jossa immuunisysteemi tulkitsee ympäristön tuottaman antigeenin väärin ruuansulatuselimistössä. Toisena tekijänä on altistus tälle ympäristötekijälle eli epigeneettiset mekanismit [17]. Kolmantena tekijänä esiintyy antigeenin pääsy verenkiertoon suoliston epiteelisolujen kautta (normaalisti oikein toimivat, tiiviit liitokset estävät tämän).

1) Geneettinen alttius

Geneettisen alttiuden ja kudostekijöiden suhteen parhaiten tunnettu autoimmuunisairaus on keliakia, jossa HLA DQ2-DQ8 -alleelit aiheuttavat merkittävän riskin sairastumiselle [4]. Varhaislapsuudessa rintalastan takana sijaitseva kateenkorva on tärkeä immuunivasteen säätelijä, jossa karsitaan pois omien kudosten rakenteita tuhoavat solut. Joillakin ihmisillä tämä prosessi häiriintyy, ja omia kudoksia vastaan ohjelmoituneita imusoluja jää toimintaan.
Muita tunnettuja kudosantigeenejä autoimmuunisairauksissa ovat mm. HLA DR2 (SLE, narkolepsia, MS-tauti) [5], HLA DR3 (Sjögrenin syndrooma, myastenia gravis, tyypin I diabetes) [6] ja HLA DR4 (nivelreuma, tyypin I diabetes, pemfigus vulgaris) [7].

2) Ympäristön altistus ja epigeneettinen laukaiseva tekijä

Geneettisen alttiuden lisäksi tarvitaan aina ulkoisia tekijöitä. Näitä on aiemmin tunnettu varsin huonosti, mutta ne ovat alkaneet avautua viimeaikaisten tutkimusten avulla yhä tarkemmin (mm. eri ruoka-aineiden antiravinteet kuten gluteeni). Eräs aikaisempi teoria on ollut molekyylinen mimiikka, jossa bakteereiden ja virusten rakenteet muistuttavat ihmiskudosten rakenteita niin paljon, että imusolut eivät erota näitä toisistaan [1]. Tällöin patogeenia vastaan muodostuneet imusolut voivat vaurioittaa kudosta, ja elimistö alkaa tuottaa vasta-aineita niitä vastaan. Tälle hypoteesille ei ole kuitenkaan löytynyt varmaa vahvistusta, ja ihmisillä tehdyissä tutkimuksissa molekyylimiikka on pikemminkin autoimmuunireaktion seuraus kuin sen aiheuttaja [2]. Toinen vallalla oleva teoria on ns. ”bystander effect”, joka muistuttaa molekyylimimiikkaa. Tässä mallissa non-self-antigeenit – kuten bakteerit ja virukset – vaurioittavat suoraan kudosta, minkä jälkeen elimistön omat imusolut tunnistavat nämä vieraiksi ja alkavat tuottaa vasta-aineita näitä vastaan [1].

Mikä tässä kuvassa tai teoriamallissa sitten on vialla? Arvellaan, että nämä vasta-aineet jäisivät kiertämään verenkiertoon vuosikymmeniksi eikä autoimmuunisairauksista täten olisi mahdollista parantua. Tohtori Fasanon tutkimusryhmä on kuitenkin tehnyt tässä valtavan läpimurron, sillä ryhmä on havainnut että autoimmuunisairauksiin liittyy – geneettisen alttiuden ja ympäristön laukaisevan tekijän lisäksi – kolmaskin tekijä: englanniksi ”leaky gut” eli vuotavan suolen oireyhtymä [1].

Kuva artikkelista: Leaky Gut and Autoimmune Diseases [3]

3) Vuotavan suolen oireyhtymä

Vuotavan suolen oireyhtymä saattaa herättää mielenkiintoisia ajatuksia nimensä perusteella, mutta mikroskooppisella tasolla se on oikeastaan varsin looginen. Suoliston suolinukassa on tiiviitä liitoksia, jotka yhdistävät suolen epiteelisolut toisiinsa. Näiden on tarkoitus estää vieraiden ja kookkaiden molekyylien tunkeutuminen verenkiertoon ja päästää lävitseen vain erilaisia hivenaineita, aminohappoja ym. ravinteita. Vuotavan suolen oireyhtymässä tapahtuu kuitenkin tiiviiden liitosten hajoamista, mistä tuleekin oireyhtymän nimi: suoli alkaa kirjaimellisesti vuotaa (hyperpermeabiliteetti-ilmiö). Perinteisen käsityksen mukaan suoliston tehtävänä on ollut vain ravinteiden imeytyminen ja veden homeostaasin säätely. Kuitenkin viimeisten tutkimusten valossa toinen vähintäänkin yhtä tärkeä tekijä on suoliston toiminnallinen makromolekyylien kuljettaminen isännän (oma elimistö) ja ympäristön välillä, ja niissä tiiviit liitokset ovat oleellisessa osassa GALT-imukudoksen sekä suoliston neuroendokriinisen verkoston kanssa [3]. Tämä mekanismi säätelee toleranssia ja immuniteettia ns. non-self-antigeenejä vastaan. Kun tämä hieno säätelymekanismi on häiriintynyt geneettisesti alttiilla henkilöillä ympäristön altisteiden (kuten gluteenin) vaikutuksesta, voi käynnistyä patogeeninen kaskadi, jota kutsutaan autoimmuunisairaudeksi.

Eräät virukset, bakteerien patogeenit sekä parasiitit voivat muokata suoliston tiiviiden liitosten rakenteita ja aiheuttaa häiriöitä suolistossa (kuten epiteelisolujen sytoskeletonin sekä tiiviiden liitosten vaurioita). Muita tiiviiden liitosten vaurioita mahdollisesti aiheuttavia tekijöitä ovat alkoholi, tupakka, tulehduskipulääkkeet, ehkäisyvalmisteet, oraaliset antasidit (kuten Gaviscon) sekä ehkäpä tärkeimpänä eri ruoka-aineiden antiravinteet, joita käsitellään tarkemmin seuraavassa kappaleessa [10].

Kuva artikkelista: Leaky Gut and Autoimmune Diseases [3]

Keliakia:

Keliakia on täydellinen esimerkki autoimmuunisairaudesta, koska tiedämme tarkkaan, mitkä sairauden geneettiset tekijät ovat (HLA DQ2- ja DQ8-haplotyypit). Taudissa geenit (HLA ja non-HLA) sekä ympäristö reagoivat keskenään ja aiheuttavat suoliston vaurioitumisen. Tiedämme myös, että gluteeni toimii tässä sairaudessa laukaisevana ympäristötekijänä. Taudin varhaisessa keliakiavaiheessa tiiviit liitokset ovat auki, mikä edesauttaa sairauden kehittymisessä [8]. Gluteeni on kookas proteiinimolekyyli, joka koostuu lukuisista peptideistä. Näistä ainakin viidenkymmenen tiedetään toimivan toksisena epitooppina, jonka on havaittu tuhoavan suoliston epiteelisoluja, häiritsevän immuunitoimintaa sekä aiheuttavan vuotavan suolen oireyhtymää. Viimeisimmän Fasanon tutkimuksen mukaan tiiviitä liitoksia säätelevän proteiinin, zonuliinin, ekspressio eli ilmeneminen on reilusti lisääntynyt autoimmuunisairauksissa kuten keliakiassa. Mitä enemmän zonuliinia, sitä vuotavampi suoli [3].

Jos keliaakikko syö gluteenia (erityisesti gluteenin osa, gliadiini, on tässä ongelmallinen), lisääntyy zonuliiniproteiinien tuotanto välittömästi [10]. Tämä taas aiheuttaa inflammaatiota ja tulehduksellisten sytokiinien erittymistä, jotka johtavat tyypillisesti tiiviiden liitosten avautumiseen (ja pitkittyessään tuhoutumiseen). Tämä prosessi voidaan kuitenkin estää ja palauttaa kokonaan välttämällä gluteenia ruokavaliossa, mikä vähitellen johtaa zonuliinin määrän vähenemiseen ja suoliston epiteelisolujen ja tiiviiden liitosten korjaantumiseen. Tarkempia mekanistisia kuvauksia voi lukea Fasanon artikkelista “Leaky gut and autoimmune diseases” [3].

Gluteeniyliherkkyys:

Gluteeniyliherkkyys on arvioiden mukaan noin sata kertaa yleisempää kuin keliakia, mikä aiheuttaa ongelmia laboratoriotestaamisen suhteen.

Keliakian tutkiminen laboratoriokokein ei poista mahdollisuutta gluteeniyliherkkyydelle. Kuitenkaan gluteeniyliherkillä potilailla ei ole viimeisimmässä tutkimuksessa havaittu merkittävää suoliston permeabiliteetin lisääntymistä [43]. Oleellinen kysymys kuuluukin, edeltääkö vuotavan suolen oireyhtymä muiden autoimmuunisairauksien syntymistä ja voiko gluteeniyliherkkyys johtaa autoimmuunisairauden puhkeamiseen geneettisesti alttiilla ihmisillä?

Tyypin I diabetes:

Tyypin I diabetes eli sokeritauti on autoimmuunitauti, joka on joskus yhteydessä myös muihin autoimmuunisairauksiin kuten keliakiaan sekä Hashimoton tyreoidiittiin. Diabetekseen liittyy monesti erityisesti puhkeamisvaiheessa ruuansulatusoireita, jotka ovat nykytutkimuksen valossa oleellisesti yhteydessä suoliston läpäisevyyden lisääntymiseen ja vuotavan suolen oireyhtymään [11]. Mielenkiintoinen eläintutkimus osoitti, että esidiabeettisilla rotilla vuotavan suolen oireyhtymä edelsi haiman saarekkeiden tuhoutumista, mikä taas on tyypillistä diabeteksen kehittymisessä ja sairauden puhkeamisessa [12]. Sama tutkimus toistettiin myöhemmin myös Fasanon tutkimusryhmän toimesta vuonna 2005 [13]; tutkimuksessa oli mielenkiintoista se, että kun rotille annettiin zonuliinin estäjämolekyyliä, väheni myös diabeteksen esiintyminen. Veren zonuliinipitoisuus on koholla yli 50 prosentilla diabeetikoista [11].
Juuri julkaistu mielenkiintoinen tapausseloste kuusivuotiaasta diabeetikkopojasta antaa kliinistä tukea siihen, että gluteenin poistaminen ruokavaliosta voi myös auttaa diabeteksen remission pidentämisessä. Tapausselostuksessa pojan pitkäaikaissokeri, HbA1C, oli ennen gluteenin poistoa ravinnosta 7,8 %, kun taas 2–3 viikon päästä ilman insuliinihoitoa se oli tasolla 5,8–6,0 %. 20 kuukaudenkaan kuluttua poika ei tarvinnut insuliinihoitoa, ja paastoverensokeri oli välillä 4,0–5,0 mmol/l [14].

Astma:

Astma on sairautena varsin monimutkainen prosessi kliinisiä oireita, joihin kuuluvat mm. hengitystieobstruktio, ilmateiden hyperreaktiivisuus sekä tulehdus. Mekanismit, jotka aiheuttavat hengitysteiden inflammaation ja muutokset ilmateiden toiminnassa, on jaettu sisäsyntyisiin (mahd. autoimmuunireaktio) sekä allergiaperäisiin; näitäkään ei kuitenkaan ymmärretä vielä täydellisesti. Ruoka-aineallergiat ovat osana sairauden syntymekanismia, mikä taas antaa viitettä suoliston permeabiliteettihäiriöstä. Fasanon tutkimusryhmä on tehnyt löydöksiä zonuliinin osalta astmaatikoilla ja havainnut, että n. 40 % astmaatikoista kärsii vuotavan suolen oireyhtymästä [15], mikä antaisi viitettä suoliston roolista myös astman hoidossa.

MS-tauti:

MS-taudissa havaitaan tyypillisesti veri-aivoesteen lisääntynyt permeabiliteetti (läpäisevyys), mutta viimeisten havaintojen mukaan myös suoliston permeabiliteetti ja vuotavan suolen oireyhtymä on havaittu ainakin 25 prosentilla MS-potilaista [16]. Fasanon ryhmä testasi myös tätä hypoteesia ja totesi tutkimuksessaan, että n. 29 prosentilla MS-potilaista oli kohonnut zonuliinitaso [3], mikä vastaa edellisen tutkimuksen löydöstä. Mielenkiintoista oli myös se, että remissiossa olevissa MS-potilailla zonuliinitasot olivat terveiden verrokkien tasolla [15].

Tulehdukselliset suolistosairaudet:

Tarkka tulehduksellisen suolistosairauden patogeneesi on vielä selvittämättä, mutta viimeisimpien vuosien tutkimukset viittaavat siihen, että autoimmuuniprosessin laukaisee genetiikan, immunologisten tekijöiden sekä ympäristön yhteisvaikutus. Crohnin tauti ja colitis ulcerosa ovat tulehduksellisia sairauksia, joissa suoliston lisääntynyt permeabiliteetti (vuotava suoli) esiintyy tyypillisesti ennen oireiden ja varsinaisen sairauden kehittymistä [17–18]. Fasanon tutkimusryhmä on havainnut myös, että tulehduksellisten suolistosairauksien varhaisissa vaiheissa zonuliinitasot ovat koholla ja vastaavasti nämä laskevat normaaleiksi, kun tulehdusprosessi on saatu hallintaan oikealla hoidolla [15]. Taudin myöhäisemmässä vaiheessa vauriot tiiviissä liitoksissa ja suoliston seinämässä aiheuttavat sytokiinien (INF-gamma ja TNF-alfa) erittymisen tulehdusprosessissa, mikä osaltaan lisää entisestään suoliston vuotamista. Kyseessä onkin tavallaan noidankehä, jonka katkaisemiseen tarvitaan laukaisevien tekijöiden – kuten gluteenin – poistamista ruokavaliosta.

Muita vuotavan suolen oireyhtymän mahdollisesti laukaisevia ravitsemuksellisia tekijöitä

Gluteenin ohella mm. viljojen sekä erityisesti palkokasvien lektiinit voivat edistää vuotavan suolen syntymistä. Lektiineitä on näiden ohella myös perunoissa, tomaateissa sekä ns. pseudo-viljoissa kuten kvinoassa, amarantissa ja chia-siemenissä. Lektiineistä erityisen haitallista on ns. ”wheat germ agglutinin” (WGA), jota löytyy kaikista viljoista. Lektiinit eivät pilkkoudu normaalisti ruoansulatuksessa, mikä jättää suolistoon suurikokoisia proteiinimolekyylejä (jotka sisältävät runsaasti proliini-aminohappoa, jota on vaikea pilkkoa). Kiinnittyessään suoliston reseptoreihin nämä kuljetetaan suolinukan läpi verenkiertoon, ja ne aiheuttavat potentiaalisen immuunireaktion, sillä elimistön imusolut tunnistavat nämä vieraiksi molekyyleiksi (kuten bakteerit, virukset tai parasiitit). Tämä voi osaltaan myös johtaa autoimmuunireaktion syntymiseen ja edesauttaa autoimmuunitaudin kehittymisessä (vasta-aineita lektiineille -> joka kerta kun lektiineitä ilmaantuu suolistoon, vahvistaa se reaktiota). Erityisesti nivelreumassa pelkkä gluteenin poistaminen ruokavaliosta ei välttämättä riitä, vaan myös lektiinien poistaminen voi olla oleellista sairauden etenemisen pysäyttämisessä [19].

Lehmän maidon proteiini, kaseiini, voi olla yhteydessä autoimmuunisairauksien synnyssä gluteenin ohella suolistoa vaurioittavana proteiinina. Sen vuoksi pelkkä palkokasvien, viljatuotteiden ja gluteenin poistaminen ruokavaliosta ei riitä, vaan myös maitotuotteet on eliminoitava ainakin siksi aikaa, kun suolisto ja autoimmuunimekanismit saadaan korjattua. Erityisesti tyypin I diabeteksessa, MS-taudissa ja keliakiassa on havaittu vasta-aineita lehmän maidon beta-kaseiinille [20]. Beta-kaseiini näyttäisi olevan riskitekijänä myös autismin ja skitsofrenian kehittymisessä [25–27]. Myös lehmänmaidon albumiinin vasta-aineita on havaittu keliakiassa sekä tyypin I diabeteksessa [21]. Tänä vuonna julkaistussa suomalaisen tutkijan (Vaarala) kirjoittamassa artikkelissa pohditaan tyypin I diabeteksen syntymistä suolistossa. Mielenkiintoisena havaintona oli se, että hydrolysoidun kaseiinituotteen poistaminen vauvan ruokavaliosta vähensi geneettisesti alttiiden riskiä sairastua tyypin I diabetekseen [22]. Mekanismi on esitetty jo 16 vuotta sitten Lancetissa, arvostetussa lääketieteellisessä lehdessä, julkaistussa tutkimuksessa, jossa erityisesti varhaislapsuudessa nautittu lehmän maito altistaa tyypin I diabeteksen synnylle [23]. Lehmän maidon beta-kaseiineissa on myös eroja, ja sen vuoksi maitotuotteet onkin jaettu ns. A1- ja A2-ryhmiin eri rotujen tuottamien proteiinirakenteiden vuoksi. Lehmän maidossa on kolme funktionaalista osaa: rasva, hera ja maidon muut osat (ns. “milk solids”). Kaksi ensimmäistä tekijää eivät yleensä aiheuta terveydellisiä ongelmia, mutta muut osat – kuten proteiinit sekä erilaiset kasvutekijät – ovat hyvin potentteja allergeeneja ja immuniteettia sekä metaboliaa sotkevia tekijöitä. A1-lehmän maidon beta-kaseiinin peptidi, beta-kasomorfiini-7, voi aiheuttaa lukuisia terveysongelmia (tätä maitoa juodaan mm. Suomessa sekä Yhdysvalloissa, mutta ei esimerkiksi Ranskassa, jossa on taas A2-tyypin beta-kaseiinia tuottavia lehmärotuja). Vuonna 2006 julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että Islannissa tavattiin muuta Skandinaviaa (Suomi mukaan lukien) huomattavasti vähemmän tyypin I diabetesta 11–14-vuotiailla, jotka joivat vähemmän A1-tyypin beta-kaseiinia sisältävää maitoa [24]. Raakamaidon nauttiminenkaan ei poista kyseistä ongelmaa, minkä vuoksi suosittelenkin Suomessa autoimmuunisairaudesta kärsiviä välttämään kotimaisia maitotuotteita.

Kolmannen potentiaalisesti ”toksisen” antiravinneryhmän muodostavat saponiinit, jotka kasveissa suojelevat itse kasvia hyönteisten hyökkäyksiltä (toimien siis kasvin omana puolustusmekanismina). Tomaateissa, perunoissa sekä muissa koisokasveissa (mm. chilipaprikat) on saponiineihin kuuluvia glykoalkaloideja, jotka myös voivat vaurioittaa suoliston epiteelisoluja sekä tiiviitä liitoksia [31]. Perunoissa esiintyy alfa-solaniinia sekä alfa-kakoniinia, tomaateissa alfa-tomatiinia ja chilipaprikoissa kapsaisiineja. Kypsentäessä suuri osa näistä tuhoutuu, mutta ne voivat silti olla ongelmallisia herkillä ihmisillä autoimmuunisairauden aktiivisessa vaiheessa [32]. Näiden lisäksi palkokasvien (pavut, herneet, linssit, soijapavut, maapähkinä) sisältämät saponiinit ovat yksi potentiaalisista tekijöistä myös vuotavan suolen oireyhtymän synnyssä [28]. Erityisesti soijaproteiini sekä soijapavut sisältävät runsaasti saponiineja painokiloa kohden [29–30].

Stressi

Tässä artikkelissa on pääasiassa käsitelty eri ruoka-aineiden vaikutusta suolistoon sekä autoimmuunimekanismeihin, mutta vähintäänkin yhtä oleellista roolia immuniteetin toiminnan häiriöissä sekä mahdollisesti myös autoimmuunisairauksien synnyssä näyttelee krooninen stressi. Eri ihmiset kokevat stressiä eri tavalla, mutta jokaiselle ihmiselle kroonistunut niin sanottu distressi aiheuttaa todennäköisesti terveydellisiä ongelmia. Eustressi on hyödyllistä stressiä, jota ihminen tarvitsee pitääkseen yllä normaalia immuunitoimintaansa sekä muita adaptiivisia toimintoja kehossa ja mielessä. Distressiä voi olla esimerkiksi jatkuva ympäristön melualtistus, liiallinen fyysinen rasitus, jatkuvat negatiiviset ajatukset ja murheet, krooninen infektio sekä vääränlainen ravinto (ks. edellä). Krooninen distressi vaikuttaa suoraan immuniteettiin neuroendokriinisten mekanismien sekä sympaattisen hermoston välityksellä; yksi merkittävimmistä vaikutuksista on krooninen tulehdustila [33]. Jo akuutti psykologinen stressi nostaa interleukiini-6-tulehdusvälittäjäaineen pitoisuuksia veressä – puhumattakaan kroonisesta stressistä. Myös suoliston mikrobitasapaino sekä suolinukan epiteelisolut voivat vaurioitua niin akuutista kuin kroonisestakin stressistä; kroonistuessaan vauriot ovat usein vaikeampia ja voivat osaltaan pahentaa jo olemassa olevaa autoimmuunisairautta. Suoliston ja aivojen yhteys on tiedostettu viimeaikaisten tutkimusten valossa, ja vaikutukset voivat tapahtua kumpaankin suuntaan: kliininen masennus voi provosoida tulehdustilaa suolistossa, ja vastaavasti krooninen suoliston tulehdustila ja vuotava suoli voivat edesauttaa masennuksen syntymistä [33]. Viimeaikainen suomalainen tieteellinen katsaus stressihormoni kortisolin ja masennuksen yhteydestä havaitsi kroonisesti masentuneilla kortisoliresistenssiä solutasolla [34]. Herkillä ihmisillä akuutti stressitilanne aiheuttaa tyypillisesti suolisto-oireita, jotka voivat stressin kroonistuessa muuttua varsin ongelmallisiksi. Tämänkin vuoksi stressinhallinnan tulisi olla integraalinen osa autoimmuunipotilaan hoitoa.

Yhteenveto

Perinteinen autoimmuunisairauksien patogeneesiteoria, jossa geneettinen alttius ja ympäristön laukaisevat tekijät aiheuttavat taudin, on viimeisimmän tutkimustiedon valossa vanhentunutta tietoa, ja tässä artikkelissa esitetty kolmas tekijä, vuotavan suolen oireyhtymä, on oleellisesti vaikuttamassa autoimmuunitautien puhkeamisessa. Erityisesti keliakian ja tyypin I diabeteksen autoimmuunimallit osoittavat, että suoliston seinämän läpäisevät makromolekyylit voivat aiheuttaa autoimmuunitaudin ihmisillä, jotka sairastavat vuotavan suolen oireyhtymää ja jotka ovat sille geneettisesti alttiita. Kun mikä tahansa kolmesta autoimmuunisairauden puhkeamiseen vaadittavasta tekijästä (geenit, ympäristön laukaiseva tekijä tai suoliston häiriintynyt läpäisevyys) poistetaan, tulisi autoimmuuniprosessin pysähtyä. Rotilla tehty tutkimus zonuliinin estäjän, larazotidiasetaatin, tehosta autoimmuuniprosessin estossa antaa toivoa myös lääkkeellisestä parantamisesta. Kyseistä molekyyliä on testattu toistaiseksi noin 500:lla keliakiaa sairastavalla henkilöllä lupaavin tuloksin: haittavaikutukset ovat olleet placebon tasolla, ja tehokkuus on ollut erinomainen lyhytaikaisessa käytössä [35].

Kun autoimmuuniprosessi on aktivoitunut, tulisi suoliston hoitoon ja bakteeritasapainoon sekä eri ruoka-aineiden aiheuttamiin ongelmiin suhtautua vakavasti. Autoimmuunisairautta potevan henkilön välttämisruokavalio on hyvä olla aluksi tarkka (n. 2–6 kuukauden ajan): vältetään kaikkien vilja- ja maitotuotteiden sekä palkokasvien lisäksi myös perunoita, tomaatteja sekä muita koisokasveja. Kun vuotavan suolen oireyhtymä ja systeeminen tulehdusprosessi ovat korjaantuneet, voidaan ruoka-aineryhmiä ruveta vähitellen palauttamaan ruokavalioon yksitellen, mahdollisia oireita kuunnellen. Välttämisruokavalion ja systeemisen tulehdustilan hoitamisen ohessa suoliston bakteeriepätasapainon eli dysbioosin korjaaminen on myös tärkeä osa hoitoprosessia. Apuna tämän selvittämiseen ovat uudenaikaiset ulosteen mikrobiologiset analyysit sekä suoliston läpäisevyystesti. Probioottihoito on todettu tehokkaaksi suoliston bakteeriepätasapainoa hoidettaessa [41–42].

Stressinhallinta sekä psyykkiset, altistavat ja sairautta ylläpitävät tekijät tulisi myös ottaa huomioon kokonaisvaltaisessa hoidossa; erityisesti potilaan oma usko paranemiseen näyttäisi olevan merkittävä tekijä paranemisprosessissa [36–37]. Viimeisen vuosikymmenen yksi kuumimmista tutkimusaloista, psykoneuroimmunologia (PNI), antaa vaikuttavaa dataa siitä, miten mielen, tunteiden ja ajatusten osuus paranemisessa on merkittävä myös autoimmuunisairauksissa [38–40].

Olli Sovijärvi, LL, Integraalinen Lääketiede

Artikkeli on julkaistu aiemmin Ollin omassa blogissa sekä LiveLife-lehdessä marraskuun lopussa.

Kirjallisuusviitteet
1. Perl, A. (2004). Pathogenesis and spectrum of autoimmunity. Methods Mol Med 102:1–8.
2. Christen, U. & von Herrath MG. (2004). Induction, acceleration or prevention of autoimmunity by molecular mimicry. Mol Immunol 40:1113–1120.
3. Fasano, A. (2011). Leaky gut and autoimmune diseases. Clinic Rec Allerg Immunol. 42(1):71–78.
4. Plenge, RM. (2010). Unlocking the pathogenesis of celiac disease. Nat Genet 42:281–282.
5. Westall, FC. (2007). Abnormal hormonal control of gut hydrolytic anzymes causes autoimmune attack on the CNS by production of immune-mimic and adjuvant molecules: a comprehensive explanation for the induction of multiple sclerosis. Med Hypetheses 68:364–369.
6. Mojibian, M. et al. (2009). Diabetes-specific HLA-DR-restricted proinflammatory T-clee response to wheat polypeptides in tissue transglutaminase antibody-negative patiens with type I diabetes. Diabetes 58:1789–1796.
7. Edwards, CJ. (2008). Commensal gut bacteria and the etiopathogenesis of rheumatoid artritis. J Rheumatol 35:1477–1479.
8. Drago, S. et al. (2006). Gliadin, zonulin and gut permeability: effects on celiac and non-celiac intestinal mucosa and intestinal cell lines. Scand J Gastroenterol 41:408–419.
9. Fasano, A. & Shea-Donohue, T. (2005). Mechanisms of disease: the role of intestinal barrier function in the pathogenesis of gastrointestinal autoimmune diseases. Nat Clin Pract Gastroenterol Hepatol 2(9):416–22.
10. Fasano, A. (2009). Surprises from celiac disease. Scientific American 301:54–61.
11. Sapone, A. et. al. (2006). Zonulin upregulation is associated with incresed gut permeability in subjects with type 1 diabetes and their relatives. Diabetes 55:1443–1449.
12. Meddings, JB. et.al. (1999). Increased gastrointestinal permeability is an early lesion in the spontaneously diabetic BB rat. Am J Physiol 276:G951–G957.
13. Watts, T. et.al. (2005). Role of the intestinal tight junction modulator zonulin in the pathogenesis of type I diabetes in BB diabetic-prone rates. Proc Natl Acad Sci USA 102:2916–2921.
14. Sildorf, SM. et.al. (2012). Remission without insulin therapy on gluten-free diet in a 6-year old boy with type 1 diabetes mellitus. BMJ Case Rep Jun 21 2012.
15. Fasano, A. (2011). Zonulin and its regulation of intestinal barrier function: the biological door to inflammation, autoimmunity, and cancer. Physiol Rec 91:151–175.
16. Yacyshyn B. et.al. (1995). Multiple sclerosis patients have peripheral blood CD45RO+B cells and increased intestinal permeability. Dig Dis Sci 41:2493–2501.
17. Hewagama, A. & Richardson, B. (2009). The genetics and epigenetics of autoimmune diseases. J Autoimmun. 33(1):3–11.
18. Schmitz, H. et.al. (1999). Altered tight junction structure contributes to the impaired epithelial barrier function in ulcerative colitis. Gastroenterology 108:132–138.
19. Cordain, L. et al. (2000). Modulation of immune function by dietary lectins in rheumatoid artritis. Br J Nutr. 83(3):207–217.
20. Monetini, L. et.al. (2002). Antibodies to bovine beta-casein in diabetes and other autoimmune diseases. Horm Metab Res 34(8):445–449.
21. Rodríguez, J. et.al. (2003). Increased levels of bovine serum albumin antibodies in patients with type 1 diabetes and celiac-related disorders. J Pediatr Gastroenterol Nutr 37(2):132-135.
22. Vaarala, O. (2012). Is the origin of type 1 diabetes in the gut? Immunol Cell Biol. 90(3):271–276.
23. Cavallo, M. et.al. (1996). Cell-mediated immune response to beta cell casein in recent-onset insulin dependent diabetes: implications for disease pathogenesis. 348(9032):926–8.
24. Birgisdottir, B. et.al. (2006). Lower consumption of cow milk protein A1 beta-casein at 2 years of age, rather than consumption among 11- to 14-year-old adolescents, may explain the lower incidence of type 1 diabetes in Iceland than in Scandinavia. Ann Nutr Metab. 50(3):177–183.
25. Kaminski, S., Cieslinska, A. & Kostyra, E. (2007). Polymorphism of bovine beta-casein and its potential effect on human health. J Appl Genet. 48(3):189–198.
26. Severance, E. et.al. (2012). Complement C1q formation of immune complexes with milk caseins and wheat glutens in schizophrenia. Neurobiol Dis. 48(3):447–453.
27. Niebuhr, D. (2011). Association between bovine casein antibody and new onset schizophrenia among US military personnel. Schizophr Res. 128(1-3):51–55.
28. Johnson, I. et.al. (1986). Influence of saponins on gut permeability and active nutrient transport in vitro. J Nutr. 116(11):2270–7.
29. Grant, G. (1989). Anti-nutritional effects of soyabean: a review. Prog Food Nutr Sci. 13(3-4):317–348.
30. Liener, I. (1994). Implications of antinutritional components in soybean foods. Crit Rev Food Sci Nutr. 34(1):31–67.
31. Patel, B et.al. (2002). Potato glycoalkaloids adversely affect intestinal permeability and aggravate inflammatory bowel disease. Inflamm Bowel Dis. 8(5):340–346.
32. Keukens, E. (1995). Molecular basis of glycoalkaloid induced membrane disruption. Biochem Biophys Acta. 1240(2):216–228.
33. Gouin, J. (2011). Chronic stress, immune dysregulation and health. Am J Lifes Med. 5(6):476–485.
34. Viinamäki, H. et.al. (2012). Glukokortikoidien yhteys masennuksen syntyyn ja oirekuvaan. Duodecim. 128(10):1022–1029.
35. Kelly C, et.al. (2009). Safety, tolerability and effects on intestinal permeability of larazotide acetate in celiac disease: results of a phase IIB 6-week gluten challenge clinical trial. Gastroenterology 136(Supplement 1):A–474.
36. Pert, C., Dreher, H. & Ruff M. (1988). The psychosomatic network: foundations of mind-body medicine. Altern Ther Health Med. 4(4):30–41.
37. Forstmann, M., Burgmer, P. & Mussweiler T. (2012). “The Mind Is Willing, but the Flesh Is Weak”: The Effects of Mind-Body Dualism on Health Behavior. Psychol Sci. Sep 12 [Epub ahead of print].
38. Ziemssen, T. (2012). Psychoneuroimmunology – psyche and autoimmunity. Curr Pharm Des. 18(29):4485–8.
39. Butts, C. & Sternberg, E. (2008). Neuroendocrine factors alter host defense by modulating immune function. Cell Immunol. 252(1-2):7–15.
40. Rogers, M. & Fozdar, M. (1996). Psychoneuroimmunology of autoimmune disorders. Adv Neuroimmunol. 6(2):169–177.
41. Dai, C. et.al. (2012). VSL#3 probiotics regulate the intestinal epithelial barrier in vivo and in vitro via the p38 and ERK signaling pathways. Int J Mol Med. 29(2):202–208.
42. Patel, R & Lin, P. (2010). Developmental biology of gut-probiotic interaction. Gut Microbes. 1(2):186–195.
43. Sapone, A. et.al. (2011). Divergence of gut permeability and mucosal immune gene expression in two gluten-associated conditions: celiac disease and gluten sensitivity. BMC Medicine. 9:23.