Maanantain Menestystarinat: Marian matka paleoon

Miten paleo on muuttanut elämääni? Ainoa oikea vastaus tähän on, että kokonaan. Elän nykyään kokonaan täysin eri lähtökohdista käsin, eri prioriteeteilla kuin koskaan aiemmin.

Ensin hieman taustaa. En ole koskaan syönyt ns. normaalisti. Tai siis koskaan sen jälkeen kun tulin tietoiseksi omasta kehostani ja siitä, että olen kookkaampi kuin kukaan muu ikäiseni. Ala-asteelta lähtien jätin kouluruoan väliin, koska pidin itseäni liian isona syömään muiden nähden. Kotona meillä ei koskaan ollut lämmin ruoka -kulttuuria. Jokainen otti kaapista mitä halusi, eli pitkin iltaa erilaisia naposteltavia. Pidin tätä normaalina, muusta en tiennyt. Söin lähes joka ilta suuria määriä karkkia ja piparia.

Kolmannella luokalla aloin ensimmäisen kerran laihduttamaan, liikuin paljon ja söin vain vähän. Kaikki makea jäi kerrasta. Pienenin kyllä hetkeksi, mutta keskittyminen painoon ja ulkoiseen jäi. Ja tunne siitä, että olen liian suuri enkä saa syödä. Tätä vahvisti jatkuva kiusaaminen koulussa, vaikka tiedän kyllä että vastuu on itselläni. Yläasteen ja lukion taistelin samalla tyylillä läpi, napostellen illalla kaapista makeaa, päivällä syöden yksin pullaa vessan kopissa. Inhosin itseäni, olin yksinäinen ja lohdutin itseäni ruoalla.

Abivuotena päätin ”näyttää”, että minäkin voin olla hoikka ja kaunis. Kyllä, päässäni ne olivat sama asia. Hyvinvointi ei merkinnyt mitään, vain ulkoinen. Lisäsin liikuntaa rankasti ja jätin jälleen kerran kaiken sokerisen pois kokonaan. Aloin vahtia jokaista suupalaani, laskea kaloreita ja syödä pakkomielteisen ”terveellisesti”. Eli vain vähän rasvaa ja hirveästi leipää. Liha oli jäänyt pois jo yläasteella.

Lukion jälkeen muutin omilleni toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, ja syöksykierre jatkui. Ruoka-annokset pienenivät, liikunta muuttui vielä pakkomielteisemmäksi, siihen pisteeseen että heijasin itseäni edestakaisin jopa istuessani kuluttaakseni kaloreita. Tuntui, että koko ajan piti olla liikkeellä. Elämäni oli pieni musta kehä – siihen mahtui ruoan vahtiminen, pakkoliikunta sekä opiskelu. Ei muuta. Olin aina yksin, ja jos minua pyydettiin jonnekin se oli rasite koska en voinut tietää joutuisinko syömään siellä ja koska minulta jäisi liikunta väliin.

[quote float=”right”]Koska oli selvää, ettei nykyinen syömistyylini toiminut, aloin etsiä parempaa.[/quote]Kuukautiseni olivat olleet jo pari vuotta poissa, kun minulle ensimmäisen kerran ehdotettiin syömishäiriöstä hoitoon menemistä. Minun oli vaikea uskoa tätä: eihän minulla voinut anoreksiaa olla, minähän olin aina ollut se iso ihminen, iso nainen ja nyt vihdoin onnistunut hieman laihtumaan. Menin kuitenkin ravintoterapeutin puheille, näin jälkikäteen luulen että lähinnä yksinäisyyttäni, sillä ajatus siitä, että saisin puhua jollekulle tuntui lohduttavalle. Ensimmäisen käynnin jälkeen aloin kuitenkin herätä. Herätä siihen, että kaikki ei todellakaan ollut kunnossa, että 48 kiloa oli 175-senttiselle naiselle liian vähän ja että asenteeni ruokaa kohtaan oli aivan väärä.

Minulle tehtiin tarkka ravinto-ohjelma, ruokaympyrän mukaan tietenkin. Isoin muutos tapahtui, kun vihdoin uskalsin lisätä rasvaa ruokavaliooni, vaikka se vielä silloin olikin margariinia. Aivoni alkoivat taas toimia ja pystyin ajattelemaan uusia ajatuksia ensimmäistä kertaa vuosiin. Ravinto-ohjelmasta tuli turvariepuni, noudatin sitä orjallisesti ja muutaman vuoden kuluttua painoni oli normalisoitunut, mutta en edelleenkään voinut kovin hyvin. Fyysisesti, enkä henkisesti. Minun oli syötävä kolmen tunnin välein tai romahdin. Kuukautisiani ei näkynyt vieläkään. Ja olin edelleen onneton ja eristäytynyt.

Koska oli selvää, ettei nykyinen syömistyylini toiminut, aloin etsiä parempaa. Lisäksi uskon kaivanneeni jotain mihin kiinnittyä, jotain turvantunnetta, vaikka kuinka valheellista. Epäonnekseni törmäsin vegaanikirjallisuuteen ja luin lukuisia tarinoita ihmisten menestyksestä ko. dieetillä, parantumisista ym. Siirryin kertaheitolla täysvegaaniksi, söin papuja, viljoja, vihanneksia ja en lähes lainkaan rasvaa. Toisin sanoen pelkkää hiilaria. Oloni ei parantunut, mikä ei nyt varmasti yllätä ketään. Siispä päätin siirtyä vielä tiukempaan, ihmeellisenä ylistettyyn raakailuun. Olostani tuli kyllä kevyt, liiankin kanssa. Energiaa ei ollut ja olin kuin irti tästä maailmasta. Maadoitus puuttui kokonaan. Ja silti kävin pakonomaisesti suorittamassa joogaa kolme neljä kertaa viikossa ja lisäksi lenkillä.

Luin koko ajan lisää raakailusta. Olin jo alkanut epäillä sen toimivuutta itselläni, mutta annoin vakuuttaa itseni muusta. Lisäksi tunsin nyt jälkikäteen katsottuna jotain hassua ”puhtautta”, koska en syönyt eläintuotteita. Tunsin tekeväni ”oikein” ja tällä sivuutin myös huonon oloni ja heikon terveyteni. Puhdistin kehoani lisää ja lisää, koska minulle vakuutettiin sen auttavan. Kuvittelin tekeväni jotain väärin ja olin onneton, taas. Ja hukassakin.

Viime keväänä kaikki alkoi muuttua. Minulle tuli aivan hirvittävä lihan himo. En voinut ymmärtää sitä ja tunsin todella huonoa omaatuntoa. Luotin raakaguruihin, jotka väittivät tämän johtuvan rasvan puutteesta ja siksi lisäsin avokadojen ja oliiviöljyn määrää. Ei helpotusta, lihan himo vain kasvoi ja kasvoi. Kunnes eräänä päivänä ostin häpeissäni paketin jauhelihaa.

Paistoin lihan ja söin sen kuin en olisi ruokaa pitkään aikaan nähnytkään. Ja en ollut uskoa oloani. Mieleni selkeni, sain energiaa, pitkäkestoista sellaista. Tuntui kuin olisin herännyt pitkästä unesta, ja sumu jonka olemassaoloa en ollut edes huomannut poistui aivoistani. Nyt minulla todella oli ongelma: miten sovittaa yhteen tämä uusi hyvinvointini ja usko lihan syönnin pahuuteen. Aloin tutkia asioita, tällä kertaa ilman valmista hypoteesia jonka halusin todistaa todeksi. Huomasin raakailijoiden tarinoiden alkuperäisestä ruokavaliosta olevan jos ei nyt aivan huuhaata, niin ainakin kovia yleistyksiä. Huomasin lähes kaikkien alkuperäiskansojen syöneen lihaa. Käsitykseni alkoivat muuttua, jouduin nöyrtymään ja myöntämään olleeni väärässä; kehoni tiesi kyllä minua paremmin. Tästä tuli uusi mantrani: kehoni tietää ja sitä on syytä uskoa.

En tarkalleen muista, miten päädyin paleosivustoille ensimmäisen kerran, viime kevättä se kuitenkin oli. Viljat ja maito olivat jääneet pois jo raakaillessa ja ruokavalioni oli automaattisesti muotoutunut sisältämään lihaa, kalaa ja raakoja vihanneksia sekä rasvaa jota nyt käytin säästelemättä. Tiputin vain vielä palkokasvit pois ja se oli siinä. Aluksi oloni parani huikeasti, en ollut koskaan eläessäni voinut näin hyvin. Energiaa riitti ja mieli oli kirkas.

Muutaman kuukauden jälkeen mahani alkoi turpoilla kuukausiksi kerrallaan ja pahimmillaan näytin sille, että olin pitkällä raskaana. Mahani oli kova, iso ja raskas kantaa mukana. Käveleminen oli vaikeaa ja vaatteeni eivät mahtuneet päälle. Lisäksi kasvonikin turposivat. Pelästyneenä kävin labrakokeissa, mutta eihän niissä mitään selvinnyt ja minulle sanottiin että anoreksiaa nyt voi usein seurata tuollainen. Ja että eihän tuon nyt mikään ongelma pitäisi olla. Siirryin vaihtoehtohoitojen pariin ja sainkin ainakin hetkittäistä apua. En kuitenkaan riittävästi ja etsiessäni lisää tietoa törmäsin kehotukseen syödä vain kypsennettyä ruokaa ja ottaa käyttöön entsyymit. Oloni helpotti heti. Ainakin hetkeksi. En kuitenkaan edelleenkään osannut rentoutua, levätä tai olla itselleni armollinen. Kiinnitin liikaa huomiota oireisiini, keskityin niihin ja annoin ajatuksilleni liikaa valtaa. Ja, rehellisesti sanottuna, asenteeni oli uhrin.

Luin kuitenkin samaan aikaan paljon paleokirjallisuutta, löysin lääkärin joka osasi ottaa kokonaisvaltaisen näkökulman asioihin sekä personal trainerin, joka osasi kannustaa minua. Lisäsin suolahappoa ja glutamiinia sekä maitohappoja ruokavaliooni.  Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin lähestymään asioita hyvinvoinnin näkökulmasta. Aloin kysymään itseltäni, lisääkö jokin asia todella onnellisuuttani ja laittamaan oman sisäisen hyvinvointini ensimmäiseksi. Ja sijoittamaan myös rahani sen mukaan.

Hyvinvointihaasteen innostamana aloin lepäämään enemmän, pimensin huoneeni yöksi, aloin sanomaan ei asioille joita en halunnut tehdä ja nauttimaan elämän pienistä iloista vielä aiempaa enemmän. Kiitin joka ilta universumia kaikesta siitä, mitä olen saanut. Lisäsin ruokavaliooni kalaöljyä. Söin lähinnä rasvaa ja proteiinia. Kävin parantajallani kehon manipulaatiossa joka viikko. Tärkeimpänä pidän kuitenkin sitä, että aloin toimia oireistani huolimatta, en niistä käsin. Ja ensimmäistä kertaa vuoteen mahani alkoi asettua. Hetkiksi, jotka pitenevät koko ajan. En laske enää kaloreita, en tiedä paljon painan, eikä se kiinnostakaan. Syön kun minulla on nälkä, useimmiten hyvällä omallatunnolla ja nauttien. Nyt aion vielä tiukentaa autoimmuunipaleoon, uskon sen auttavan kasvojeni turvotukseen. Ja jatkaa oman hyvinvointini priorisoimista ja ajatusteni kyseenalaistamista.

Olen todella kiitollinen, että törmäsin paleoon. Voin mahastani huolimatta paremmin kuin koskaan. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni tiedän, mikä on tärkeintä kun teen päätöksiä. Olen päättänyt vaihtaa työpaikkaa, tajunnut ettei minun tarvitse tehdä työtä jossa olen onneton. Ja vuosien tauon jälkeen olen taas alkanut maalata ja kirjoittaa ja valokuvata. Tuntuu sille, kuin se todellinen minä olisi vihdoin tulossa esiin. Ja odotan mielenkiinnolla, millainen ihminen sieltä paljastuu.